Johtamisen ja organisaatiokäyttäytymisen tutkiminen lähti liikkeelle teollisesta vallankumouksesta. Maanomistuksesta siirryttiin koneisiin ja laitteisiin, ja tehtaitten myötä syntyi patriarkaalinen johtaminen. Varhaiset ajatustavat johtamisesta jaetaan klassisiin johtamisteorioihin, joita ovat tieteellinen liikkeenjohto, byrokratia ja hallinnollinen koulukunta.
Tieteellinen liikkeenjohto on Frederic Taylorin kehittämä johtamisteoria, jonka mukaan työtä voidaan tutkia tieteellisesti. Taylor uskoi, että on mahdollista löytää yksi paras tapa tehdä töitä, ja opettaa se työntekijöille. Ihmisiä pidettiin "koneen osina". Byrokratia oli Max Weberin mukaan toimivan organisaation lähtökohta. Tunteet ja tavat tuli korvata rationaalisella käyttäytymisellä ennaltamäärättyjen sääntöjen avulla. Taaskin Henry Fayolin hallinnollisen koulukunnan mukaan organisaatiokysymyksiä tuli lähestyä käytännön kannalta. Hänen mukaansa johtamista pystyy opettamaan ja opettelemaan, ja työntekijät oppivat parhaiten työnteosta tutkimalla mitä johtaja tekee. Suunnittelu, toteutus ja valvonta ovat hallinnollisen koulukunnan peruskivet, siten hierarkia ja kuri olivat Fayolin mukaan välttämättömiä työssä. Tiukkojen ja kovaotteisten klassisten johtamisteorioiden jälkeen syntyi ihmissuhdekoulukunta, jonka mukaan huomio tuli kiinnittää itse ihmisiin työtapojen ja -menetelmien tutkimisen sijaan. Ihmissuhdekoulukunnan käänteentekevien tutkimusten jälkeen organisaatioita alettiin tarkastella myös sosiaalisina järjestelminä. Tämän jälkeen tulivat kulttuurinäkökulma ja merkityksen johtaminen. Nykyään ollaan siirrytty suhdelähtöiseen ajattelutapaan.
Oikeastaan on ymmärrettävää, että johtamisteoriat ovat lähteneet liikkeelle näinkin "raoista ja suoraviivaisista" tyyleistä. Ilman tutkimustietoa ja käytännönkokemusta, yritysjohtajat ovat pyrkineet saavuttamaan mahdollisimman hyviä tuloksia johtamistyyleillään, ja ankara kuri on ollut ehkäpä helpoin tapa kokemattomille johtajille saavuttaa auktoriteettivaltaa ja pitää suuret määrät työntekijöitä kiinni työtehtävissään. Huomaan itsekin tukeutuvani "kuriin" silloin kun olen epävarma miten johtaa ryhmää. Esimerkiksi nuorena iltapäiväkerhoja vetäessä tiukat säännöt tuntuivat auttavan lasten hallitsemisessa ja levottomuuksien välttämisessä. Kuitenkin vanhempana olen oppinut, ettei tiukka kuri lasten kanssa kanna niin pitkälle kuin mukavan ilmapiirin luominen ja ongelmiin tarttuminen yksittäisesti. Esimerkiksi yhden levottoman lapsen kanssa keskusteleminen kahdenkesken on monesti hyödyllisempää koko ryhmän moittimisen sijaan. Monesti levottomuuteen on ollut joku kerhon ulkopuolinen syy, kivi on puristanut kengässä esimerkiksi kotona tapahtuvien muutosten takia. Asiasta keskusteleminen kahden kesken, huomion kohdistaminen positiivisella tavalla lapseen, auttaa häntä usein rauhoittumaan. Ehkäpä me kehitymme kaikki johtajina aiemmin esiteltyjen historian mukaisten johtamisteorioiden tapaan vaihe vaiheelta paremmiksi johtajiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti